SYLVIA

männyt
on hermot vähän väliä
sää on kuin toukokuun, joo, mutta
aina ei laulelmat lempeinä lehdoissa soi
kyllä täälläkin tuoksuu havupuut,
mitkälie pinjat,
mutta toista se on kotimaassa
kiehisten teko, ensilumi,
pyhä yrmeys ja punakylkisinä huojuvat
männyt

kiskot
hihasta pienillä sormillasi
isi, mennään, sanot enkelien kielellä
diggädäggädäggä
huominen vielä ilman virkavirhettä
ja sitten lomalle koko populaatio
auto jääköön parkkiin,
meitä kutsuvat
kiskot

Hetki lyö

Voisin jo painua tien päälle, mutta muu perhe tuhisee vielä.

Tänään on määränpäänä Jacou Etelä-Ranskassa. Köröttelen alkumatkan yksin, velipoika tulee huomenna kuskiksi Lyonissa ja lentää Suomeen Pohjois-Saksasta. Ehditään jokunen sanapeli pelata. Otan vaimon ja mukulat kyytiin Helsinki-Vantaalta keskiviikkona.

Yhdeksän kuukautta vuoristokylässä on mennyt erittäin nopeasti.
Kuopus on oppinut kävelemään ja kiipeämään. Vaimo ja isommat lapset ovat oppineet espanjaa, ja minä osaan huitoa käsilläni. Uusia ystäviä on saatu ja paljon kokemuksia.
Kahdeksaa mukulaa olemme vaimon kanssa opettaneet tuossa meidän olkkarissa.

"Vaihtui olkkari luokaksi, ja siestailu suoksi ja kuokaksi.
Hyvä jos ehti ees nuo kaksi: työn sekä perhe-elon."
(Chest)

Kotteroa olen korjuuttanut Espanjassa viidellä eri paikkakunnalla. Et tee väärin, jos rukoilet meille turvallista matkaa ja Klonkswagenille kestävyyttä.

Unohtumaton vuosi on ollut. Olen kiitollinen tästä tsäänssistä.

Suomeen on äärimmäisen mukava palata. Oma koti, kissat, suomalainen luonto, tramppa, puhdas vesi, turvallisuus, kaikki rakkaat ihmiset, suomalainen ruisleipä, irtokarkki, pyöräily.

No, nyt yläkerrasta taitaa jo kuulua ääniä.

Vajaa vuosi

Tämä vajaa vuosi Espanjassa on ollut kuin 362 päivää armeijan leivissä (lukija voi tulkita “vajaa”- sanan haluamallaan tavalla). Etukäteen yritin kuvitella, millaista kaikki tulisi olemaan ja kuuntelin kokeneempien hurjia tarinoita yllättävän kovasta kylmyydestä ja muista haasteista. Kaikki aiemmat mielikuvat ja kertomukset jäivät kuitenkin anorektisen laihoiksi todellisuuden rinnalla, kun pääsin kokemaan Rajajääkärikomppanian ja nyt Cocentainan. Kaikki poikkesi totutusta.

Molemmat projektit sisälsivät ihastumisvaiheen: täällä on siistiä, haluan jäädä tänne! Täällä toimitaan aivan eri logiikan mukaan kuin tavallisissa kuvioissa Suomessa! Minua pyydettiin jäämään töihin molempiin – rajavartijaksi kouluttautumista en harkinnut pätkääkään, sitä en kokenut omakseni, mutta Espanjaan opettajaksi jäämistä pyörittelin mielessäni nelisen kuukautta. Tein muun muassa massiivisen ristiintaulukoinnin vihkoon.

Seuraava vaihe oli syyllisten etsintä: Kenen älynväläys tällainen vuosi olikaan? Eihän tänne olisi ollut pakko tulla! Kaikki alkoi risoa, kaikkein eniten ulkopuolisuuden tunne. Miksi en mennyt sivariksi kirjastoon? Miksi en jäänyt opettajaksi Suomeen? Armeijassa eksyilin Jaamankankaan ja Hiienvaaran metsissä, täällä harhailen kaupungeissa, jotka ovat aivan liian isoja maalaispojalle. Normiarki Suomessa alkoi näyttäytyä kulta-aikana: siellä saivat lapset mennä vapaasti puistoon tai kavereiden luokse. Asiat sai hoidettua omalla äidinkielellä.

Vähitellen arki alkoi kuitenkin rullata, ja asioista osasi nauttia: armeijassa lomista ja treenaamisesta, täällä arkisista aterioista perheen kanssa, vaunulenkeistä lähikortteleihin ja pallopeleistä lähipuistossa. Armeijassa kirjoitin pinon päiväkirjoja, täällä nipun runoja ja laulunsanoja. 

Nyt kun vuosi on lopuillaan, sitä huomaa, että painoa on tullut viitisen kiloa ja keskiraskas lähtöhaikeus valtaa alaa. Niin armeijasta kuin täältäkin on löytynyt ihmisiä, taistelutovereita, joiden kanssa voi, kun joskus jossakin tavataan, virnistää koko naamallaan kuin sanoen: “Ketkään muut eivät ymmärrä, mitä kaikkea sen vuoden aikana koettiin.” Sanoja ei tarvita.

Kuningatar

"Parkkeeratut harmaat päivät sielunelämän vie kaamokseen. Muistot on muisteltu, rimpuiltu lisää niitä saadakseen."

(Ote Neljän Ruusun kappaleesta Poplaulajan vapaapäivä)

Arki on arkista kaikkialla, mutta täällä paikallisten ystävällisyys on auttanut harmaudessa könytessä. Kylällä kulkiessa kuopustamme ihastellaan, ja maan tapa on näköjään näyttää pikkuisille kieltä. Tuntemattomat mummot hypistelevät pieniä varpaita, muikistelevat suutaan ja toistelevat, että rubio tai guapo! Kassajonossa viitotaan menemään ilman muuta ohi, koska mukana on bebé. Täällä ihmiset on jotenkin ohjelmoitu huomioimaan muita: kun äiti ylittää suojatietä vauva sylissään, ja tuuli kiskaisee peiton pikkuisen päältä, tuntematon vastaantulija korjaa peitteen nanosekunnissa, keskellä suojatietä. Kun mokaan liikenteessä (vähän väliä), joka toinen tajuaa antaa heti tilaa. Ihmiset tervehtivät toisiaan kaikkialla.

Täällä puhutaan superkauniisti. Hevostallin emäntä käyttää tyttäristäni ilmaisua super guapas ja huikkaa minulle luontevasti, että corazón. Hänen suustaan tulvii rakkaita ja sydänkäpysiä eikä se mitenkään särähdä korvaan. Torimyyjä saattaa kutsua tuntematonta rouvaa kuningattareksi (reina), ja kyseessä on normaali hyvä käytös. Suomessa saisi tyrmäävän tällin käsilaukusta! Katsottaisiin pitkään, perustettaisiin katupartio moisen lipevän lirkuttelun kitkemiseksi ja vaadittaisiin rajoja suljettavaksi! Ai niin, erottaisiin tietenkin kirkosta sankoin joukoin ja syytettäisiin Päivi Räsästä!

Eräänä iltana lompsin tytärteni kanssa kotiin iltakoriksesta. Toinen huikkasi, että viedään Suomeen jotakin tästä espanjalaisten ystävällisyydestä. Vastaavasti olen yrittänyt maahantuoda tänne ehtaa suomalaista laatujurotusta. Kun esimerkiksi raahaudun räytyneenä jumalanpalvelukseen, en aina jaksaisi vaihtaa poskisuudelmia kaikken naisten kanssa. Yritän lymyillä jossakin reunapaikalla, tulla myöhässä ja mitä näitä konsteja nyt on, suomalaisia konsteja, joilla jo esi-isät välttelivät kontakteja.

Safari

– Pitääkö tuonne ihan oikeasti ajaa?

Se oli jyrkin tie, mitä olin koskaan noussut autolla. Mutkittelimme vuoristossa ja pian käännyimme safarialueen pihaan. Safari Aitanassa viitisensataa villieläintä temmelsi puolentoista neliökilometrin alueella "semivapaana". Maisemat olivat ajoittain kuin suoraan Afrikassa kuvatusta luontodokumentista. Köröttelimme oppaamme Josen lava-auton perässä Volkkarillamme. Leijona- ja tiikeriaitausten kohdalla ei saanut avata ikkunoita eikä edes sammuttaa moottoria, mutta useissa kohdissa saimme nousta autosta ja jopa koskea eläimiin. Silittelimme norsuja ja syötimme strutseja. Kirahvit tulivat aivan automme viereen. Näimme läheltä jaguaareja, kauriita, antilooppeja, emuja, biisoneita, dromedaareja ja seeproja. Oppaan erityinen suosikki oli virtahepo:
– Nämä ovat tosi älykkäitä olentoja: nukkuvat veden alla, käyvät pinnalla hengittämässä ja palaavat pinnan alle, heräämättä! Ne voivat juosta kolmeakymppiä ja uida kahdeksaa kilometriä tunnissa! 

Syötyään valtavan määrän omenoita hän lähti lompsimaan. 

Oppaamme taputteli vesipuhveleita:
– Nämä kaksi lähetettiin meille toisesta eläinpuistosta, olivat kuulemma kovin aggressiivisia. Eivät nämä mitään aggressiivisia ole, niille vain kertyi edellisessä paikassa stressiä, kun siellä oli niin ahdasta.

Eläimillä oli runsaasti lääniä.

Autoilukierroksen jälkeen lompsimme ihastelemaan sinikettuja, puumia, pikkukenguruita sun muita. Näimme useita eläimiä, joiden nimiä emme tienneet suomeksi. Olipahan huikea kokemus kaiken kaikkiaan! Ja kaikki tämä oli tarjolla tasan kahdenkymmenen kilometrin päässä meiltä. 

Kuvat otti Tiina Nousiainen.

Vuodesta 1346

Koko kaupunki muuttuu hetkessä: katuja pestään ja kanttikiviä maalataan. Katujen yli viritellään satoja naruja, joihin ripustetaan käsittämätön määrä värikkäitä liinoja, yrttejä sekä keskiaikatyylisiä lippuja ja viirejä. Vanhan kaupungin kujat täyttyvät myyntikojuista, joissa kaupataan suolaista ja makeaa, koruja, kosmetiikkaa, käsitöitä ja vaatteita. Yhdelle kadulle on tehty kokonainen ratsastuskenttä näytöksiä varten. Taikuri esittelee temppujaan. Soittoryhmät tiluttavat keskiaikaisilla soittimilla kuten gaitalla (espanjalainen säkkipilli) ja muilla puhaltimilla, joita en tunnista edes netistä lunttaamalla. Lukuisat tanssiryhmät esiintyvät. Eri teemojen mukaan järjestettyjä alueita ja ravintoloita on joka lähtöön: juutalaisilla ja arabeilla on omat korttelinsa. Löytyy muinaista roomalaista ravintolaa ja tietenkin paljon paikallista ruokaa. Tarjoilijat ovat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin, ja kokonaisia sikoja paistetaan vartaissa. Sepät esittelevät taitojaan. Sanovat, että tätä juhlaa on vietetty vuodesta 1346.

Tämä on kuin Turun keskiaikaiset markkinat, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa: Fira de Tots Sants de Cocentainaan odotetaan kuulemma noin puolta miljoonaa kävijää, Jämsää pienempään kaupunkiin. Pääkatu on puoliksi suljettu, siellä kaupataan autoja, traktoreita ja maataloustyökaluja. Vanhan kaupungin laidalla on tivoli, josta kantautuu infernaalinen mekkala. Maan tapa on näköjään pitää nupit kaakossa silläkin uhalla, ettei musiikki soi läheskään puhtaasti. Sadonkorjuuta ja pyhimyksiä juhlitaan tai on ainakin alun perin juhlittu. Autoa ei kuulemma kannata siirtää mihinkään juhlan aikana, muuten sitä ei saa enää minnekään parkkiin.

Kävimme oppilaiden kanssa juhlilla: pistäydyimme museossa ja taidenäyttelyssä. Kävimme katolisessa kirkossa. Maistoimme vanhanaikaisia sipsejä ja pullia. Katselimme hevosia, aaseja ja muuleja, jotka odottivat näytöksiä. Ostin valtavan limpun keskiaikaisesta puodista. Juhlien päätöspäivänä tyttäremme osallistuivat ratsastusesitykseen vanhassa kaupungissa. Hevosten harjat oli letitetty. Tytöt eivät halunneet käyttää turvaliivejä, koska kukaan muukaan ei käyttänyt. Kellään aikuisella ratsastajalla ei ollut kypärää. Onneksi kaikki sujui ilman loukkaantumisia, vaikka kenttä oli kapea, ja osa hevosista näytti hermoilevan väenpaljoutta ja älämölöä. Aikuisten ratsastusesityksissä saimme useaan otteeseen kentän hiekkaa päällemme, kun ratsut nousivat takajaloilleen ja tömäyttivät kavionsa alas.

Kiertelimme juhlilla joka päivä. Paistetun lihan tuoksu täytti kaupungin, kukaan ei tyrkyttänyt tuotteitaan enkä nähnyt koko viikon aikana kuin yhden päihtyneen. Suomessa en välitä lainkaan massatapahtumista, mutta täällä lompsin tungoksessa mielelläni. Kiertelin vanhan kaupungin kujia vielä silloinkin, kun tapahtumaa jo purettiin.

Valencia ja vuorten syleily

Pari kuukautta on etelässä asuttu. Syysloman alussa pakkasimme perheen reissukamat ja kipusimme aamun viileydessä vanhan kaupungin läpi jyrkkää rinnettä juna-asemalle. Ensin maitojuna puksutteli Alcoyhin, kääntyi siellä takaisin samoja kiskoja pitkin, kolisteli ohi Cocentainan ja suuntasi kohti Valenciaa. Rata kulki sangen ylhäällä vuoristossa, pystysuorissa kallioseinämissä näkyi maurien hakkaamia ikkuna-aukkoja. Tytöt pelasivat laivanupotusta, nukutin vauvan vaunuihin. Jotenkin onnistuimme vaihtamaan junaa Xàtivassa.

Valenciassa suunnistimme kauniin keskustan halki viiden kilometrin matkan rannalle. Lapset keräsivät simpukoita. Lähdin vaunuajelulle paljain jaloin, lompsin rantakatua ja kiertelin lähikortteleita. Näytin kai sen verran hipiltä, että minulle kaupiteltiin kannabista, mutta en ostanut. Kahlasin meressä ja kannoin tyttöjä reppuselässä. Toisen päivän aamuna lähdin vauvan kanssa ottamaan keskustaa haltuun. Tiedustelimme lyhimmän reitin rautatieasemalle, poika nukahti, ja etsin härkätaisteluareenan läheltä kahvilan, jossa raapustella ja leikkiä Hemingwaytä. Kun muu perhe oli herännyt, kävelimme pitkin kilometrien mittaista puistoa, joka oli kuivuneen joen pohjalla. Kävimme häkellyttävän kauniissa merimuseossa. Runoilijapojalla pääsi itku pingviinien kohdalla: ne jäkittivät siivet alhaalla hieman takakenossa kuin puoliksi jäätyneet oppilaat, jotka yrittävät välitunnilla seisoa niin, että mahdollisimman pieni osa ihosta koskettaisi alimpia vaatekertoja. Ehdimme kahdella taksilla juuri ja juuri rautatieasemalle, juoksin hakemaan matkatavarat säilöstä.

Seuraavana aamuna pakkasin reppuuni kirjoitusvälineet, ostin Mercadonasta mahdollisimman epäterveelliset eväät ja lähdin päiväksi lähivuorille. Katolisen koulun pihalta kuului iloinen mekkala melko ylös asti. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, mutta pikkukaupungin päällä lepäsi savusumu. Ohitin linnavuoren vasemmalta, laskeuduin hieman ja lähdin kipuamaan seuraavaa rinnettä. Joku vaellusreitti näkyi menevän Alcoyn suuntaan, mutta livahdin omille teilleni poikamaisen uteliaisuuden vetämänä. Suuntasin harjanteen oikeaan reunaan. Cocentainan puoliset ylärinteet olivat suhteellisen jyrkkiä, mutta niitä pystyi silti nousemaan, välillä oli kylläkin neliveto päällä. 

Oli kutkuttavaa kurkistaa jyrkän reunan yli vuoren toiselle puolelle, jossa tuuli oli selvästi viileämpi. Vastakkainen rinne putosi monessa kohtaa lähes pystysuorana, ja puut näkyivät alhaalla hyvin pieninä. Siellä täällä tarkistin, oliko korkeanpaikankammoni tallella, ja olihan se. En kuitenkaan ottanut riskejä, koska minua tarvitaan silloin tällöin astioiden huuhtelijana, ja joskus käy niin onnellisesti, että hillopurkin kansi jumittuu kiinni, ja sankaria tarvitaan. Huipun lähellä kuulin hanhikorppikotkan siiveniskut: majesteettinen pariskunta lähti lentoon ihan läheltä. Vedin Canonin esiin kuin lännensankari revolverin, mutta auttamattomasti liian myöhään. Läheltä löytyi varjoisa nurkkaus, johon vetäydyin kirjoittelemaan ja kyttäämään kameran kanssa. Neljä kertaa kotka liiteli ohi läheltä, mutta en saanut yhtään kelvollista kuvaa. Kenties luontokuvaajan ei pitäisi rapistella Doritos-pussia. Tuli ikävä Samuli Vesalaa, Samppa se olisi ikuistanut kotkat! Ilta hämärtyi, ja könysin perjantaipitsalta tuoksuvaan kotiin.

Olemme opiskelleet kieltä, ja samalla tulee tutustuttua kulttuuriin. Suomessa keskustellaan siitä, missä määrin poikia saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, ja hurjimmat jättävät molemmat sanat pois käytöstä. Täällä poikia pojitellaan ja tyttöjä tytötellään surutta eikä sekään vielä riitä: tyttöjä pojitellaan tietyissä tilanteissa. Ensimmäisellä espanjan tunnilla opimme, että jos tyttöryhmään tulee yksikin poika, ryhmästä käytettävä he-pronomini muuttuu maskuliiniseksi: ellos. Vastaava kulttuurinen yksityiskohta näkyi hevostallilla: tyttöryhmän seassa ratsasti yksi ainoa poika, mutta opettaja huusi ryhmälle vähän väliä: chicos, chicos (pojat, pojat)!

Ajelimme eilen koko perhe Torreviejassa, reilun tunnin matkan päässä kotoa, kun automme alta kuului pamaus. Luulin ensin, että rengas meni, mutta korjaamon ukko selvitti, että tubo de turbo oli lennähtänyt irti. Hän korjasi vian jalkakäytävällä, ja kokonaiset 12 kilometriä se putki pysyikin paikallaan. Kuului uusi tussahdus ja loppumatkan turruutimme erittäin nuhaisella autolla vuoristoista reittiä. Ylämäissä piti napsauttaa hätävilkut päälle. Mekaanikkokaverini löysi naapurikaupungista uuden turbon putken, jonka pitäisi ilmestyä paikalle illalla. Kun viimeksi ostin varaosia, eräästä toisesta liikkeestä, tilaamani varaosa tuli viisi päivää myöhässä, oli väärän merkkinen eikä toiminut. Kaiken varalta myyjä tiputti osan vielä lattialle. Teki mieli sanoa, että siellä, mistä minä olen kotoisin, hommat hoidetaan ajallaan ja jämptisti, mutta kielitaito ei riittänyt.

Kadonnut

Minä mokoma olin vahingossa mennyt kadottamaan sen! Jotenkin ihan huomaamatta se oli hävinnyt kokonaan. Kenties se oli jäänyt meren rannalle tai laguunille tai kukaties kaupunkia ympäröiville vuorille. Tai ehkä se oli unohtunut vanhan kaupungin kapeille ja likaisille kujille, joita olin tallannut päivittäin ihan vain huvin vuoksi. 

Oli miten oli, se oli nyt joka tapauksessa poissa, ja asia harmitti kovasti. Melankolia on kuitenkin suomalaisuuden tärkein rakennusaine, ainakin heti kateuden ja katkeruuden jälkeen. Syytin melankolian katoamisesta paikallisia ihmisiä, suomalaista tiimiä, perhettä, turhan leppoisaa säätä sekä kaiken maailman siestoja ja fiestoja. Kaikki ihmiset hymyilevät ja tervehtivät, ja hyvin monet tulevat polottamaan espanjaa minulle ja varsinkin vauvalle, joka on usein mukana rattaissa. Pienet sormet tarttuvat minua shortsinlahkeesta, ja vauva alkaa laulaa enkelien kielellä. Lapset pyytävät, että iskä tulisi pelaamaan korista tai jalkapalloa. Joka puolella näkyy vuoria tai sitten on joku halavatun meri, jossa lapset polskivat. Ole siinä sitten melankolisissa kansallismielenmaisemissa! Kaipaus ei soi enää kauneimpana eikä runojen rustaamiseen tarvittava tuska enää raasta sielua. Päinvastoin, peilistä virnistää chorizon näköinen punakka ja pönäkkä puolihippi.

Joutava rannalla lompsiminen vaarantaa melankoliasi.

Onneksi muistin suihkussa lotratessani, että on sentään olemassa sellainen lääke, joka ei takuulla petä: suomalainen musiikki. Aloin hoilaamaan, miten ei kotini ovi ees narahtanut sekä Baddingin hittiä Tähdet, tähdet, ja johan alkoi musta (melas) sappi (kholee) taas palata sieluuni. Loilotin lujempaa ja yhä uusia kappaleita. Seinien kaakelit ja kivilattia kaikuivat ja korvasivat sen, mitä laulutaidosta puuttui. Pian oltiin pettävällä jäällä ja vain pienen hetken oli rakkaus lumivalkoinen. Ollit ja mollit saivat minut jo kaulaa myöten melankoliaan. Viimeistelin homman Sylvian joululaululla: "...ja sitten, kun sammuu sun tuikkeesi tuo..." Nyt alettiin jo olla hyvinkin suomalaisissa tunnelmissa, poika oli tullut kotiin.

Mamut ei osaa kieltä!

Vuoret siintävät taustalla, osa huipuista on pilvien peitossa. Tytöt ratsastavat viiden muun nuoren kanssa alas jyrkkää tietä uudelle kentälle. Tie on onneksi kuiva, viime viikolla yksi hevonen liukasteli näillä main. Perillä opettaja laittaa homman käyntiin kuin luutnantti sulkeiset, ja oppilaat ratsastavat käyntiä ympäri kenttää. Jalustimia hienosäädetään. Uskaltaudun jututtamaan opettajaa, joka huutaa ohjeita ringin keskeltä.

– En Finlandia siempre la rienda mas estrecho. ¿Tener que montar con la rienda mas suelto aqui? honotan suoraan paperista ratsastuksenopettajalle ja jatkan vielä muutaman rivin verran. Hän vain kohottaa kauniita tummia kulmiaan. Toistan litanian ja yritän lausua sanat tarkasti, mutta yhteisymmärrystä ei näytä syntyvän muusta kuin siitä, että emme ymmärrä toisiamme lainkaan. En taida osata lausua tai sitten tulkkini on tehnyt pienen käytännön pilan, ja olen juuri sanonut olevani paistettu muna tai jotakin.

Minä, joka en hevosista mitään tiedä, yritän elekielellä näyttää professoralle, että suloisessa Suomessamme pidetään kuulemma ohjat suhteellisen sinkeällä ja hevosille jutellaan, toisin kuin täällä. Opettaja hymyilee, viesti alkaa mennä perille. Hän pyytää kynän ja paperia ja kirjoittaa minulle hevossanastoa. Etsin sanakirjasta, että mitähän kummaa tarkoittaa juntos tai tanda ja niin edelleen. Viittoilemme käsillämme, ja laitan harvoja osaamiani sanoja peräkkäin. Alan vähitellen ymmärtää, että tuossa kohtaa tulee galope eli laukka ja tuossa puolestaan circulo.

Parin tunnin ajan suomennan opettajan käskyjä ja kailotan niitä tytöille, jotka ravaavat ja laukkaavat. Olen varmasti maailman noloin hevosiskä sanakirjoineni ja muistiinpanoineni. On jännittävää nähdä omat pienet tytöt lihaksikkaiden hevosten selässä. Nyt ne ravaavat ilman jalustimia! Auta, Jumala, ettei kävisi pahasti!

– Tämä on ihanaa, sanoo tähtisilmäinen tyttö ratsastaessaan ohi vaaleanruskealla orilla. Opettajan mukaan tytön hevonen on no obediente, mutta opettaja pitää eläimen kurissa napakoilla käskyillään. Kurissa pysyvät myös ratsastajat: eräs ikäiseni mies, espanjalainen englanninopettaja, on tulossa seuraavalle tunnille ja kertoo, että tuo samainen opettaja suuttuu aina hänelle, kun hän juttelee hevoselle. Vain opettaja saa kuulemma puhua niille.

On tämä melkoista seikkailua tämä elämä vieraassa kieliympäristössä! Kävin yhtenä iltana rautakaupassa hankkimassa materiaaleja tekniseen työhön, tällä kertaa ilman tulkkia. Minulla oli jättimäisessä kärryssä pino vaneria, jota piti sahata paikan päällä. Myyjät puhuivat vain espanjaa. Selvitin sanakirjasta, että cortar on leikata ja laitoin kaikki osaamani espanjankieliset sanat peräkkäin: "Est posible cortar aqui?" Annoin myyjälle listan mitoista, ja hän vei vanerit mennessään. Hetken päästä minulla oli oikean mittaiset vanerinpalat sekä kanta-asiakaskortti, jolla sain sahaamisen ilmaiseksi. Tuntui kuin olisin voittanut vähintäänkin maailmanmestaruuden: osasin asioida espanjaksi!
 

Jos olis valtaa, niin kuin on mieli, laittaisin jokaisen suomalaisen muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille sellaiseen ympäristöön, jossa ei puhuta suomea tai englantia tai mitään muutakaan tuttua kieltä. Tekisi erittäin hyvää itse kullekin. Meillä on täällä Cocentainassa sentään kokonainen suomalainen tiimi apuna espanjan kielen taitoineen, mutta paikalliset eivät yleensä ottaen puhu muuta kuin espanjaa. 

Solmimme kavioliiton

Oppaaksi tuli pastorimme Fernando. Hän istui pelkääjän paikalle ja johdatti perheemme eräälle hevostilalle naapurikylään, Alcoyhin. Olimme menneet lupaamaan tytöille, että hevosharrastus jatkuisi Espanjassa, jos se vain suinkin olisi mahdollista. Olin yrittänyt etsiä hevospaikkoja netistä, mutta englanniksi ei ollut tärpännyt, tarvittiin espanjankielistä osaamista, ja nyt se osaaminen oli ruumiillistunut viereeni. Ajellessa täytyi taas ihmetellä vuoria, joiden huiput olivat pilvien peitossa ja loputtomia pengerryksiä, joilla kasvoi oliivipuita.

Kapeat kiemuratiet laskivat tilalle, jonka nimi oli suomeksi Peruukki. Olimme etuajassa, joten odottelimme toimiston edessä. Valkeaksi kalkitun seinän vieressä oli häkki, josta kurkisti värikäs papukaija. Sanoin leikilläni hola, ja lintu toisti sanan. Pieni tyttö tuli häkin eteen ja alkoi tanssia, ja vihreä lintu oli heti menossa mukana. Toimiston täti lompsi paikalle ja käski Heidiä olemaan kunnolla. Heidi totteli heti (minäkin olisin totellut sitä äänensävyä), mutta tädin poistuttua tyttö sai linnun pian hytkymään uudestaan. Kissoja ja koiria kulki vapaana, ja ihmisiä tuli ja meni kaiken aikaa (heidän vapaudestaan en tiedä). Poskisuudelmia vaihdettiin.

Tytöt osoittelivat innoissaan hevosia, joita talutettiin ylös kapeaa tietä: kentältä kopisteli toinen toistaan kauniimpia ratsuja, niitä oli parisenkymmentä. Tytöt panivat merkille, että täällä näki enemmän ratsastajapoikia kuin Suomessa. Hevosopettaja tuli lopulta ja hörppäsi lakisääteiset välikahvit ennen kuin alkoi esitellä tilaa, joka oli vuorien ympäröimä.

"Täällä on kameleita!" huusi joku lapsista. Ei siellä kameleita ollut, mutta useita dromedaareja kylläkin näkyi olevan syömäpuuhissa muutama metri alempana. Ja olipa myös puhveli, aasi, riikinkukko sekä hanhia ja kotka. Kymmenen kilometrin päässä näkyi jyrkän vuoren laella Cocentainan linna: tuolla myö asutaan. Näimme kyyhkyslakkoja ja valtavan vuoren appelsiineja.

Tyttäreni saivat hevosensa ja nousivat niiden selkään maneesilla. Pian he ratsastivat kapeaa tietä alas kentälle. Ratsastaminen vieraassa maassa ja vierailla hevosilla ei ollut helppo nakki eikä kaikki mennyt aivan kivuttomasti, mutta rohkeasti tytöt toimivat. Fernando tulkkasi, me söimme eväitä. Toisen tytön hevonen yritti pukittaa eli nakata ratsastajan päänsä yli maahan. 

Monien vaiheiden jälkeen päätimme käydä tuossa paikassa lauantaisin ja täytimme paperit toimistossa. Seuraavan viikon opiskelemme hevossanastoa espanjaksi.

Ensipuraisu

Pari viikkoa on kouhotettu Cocentainassa, ja elämä alkaa asettua uomiinsa (sikäli kun lapsiperheen elämä mihinkään asettuu). Saimme todella pehmeän laskun Espanjaan, kiitos äitini ja tätini, jotka auttoivat muutamana päivänä siivouksessa ja lastenhoidossa. Sain käydä rouvan kanssa juhlistamassa 15-vuotishääpäivää (mikä alkuaine tai yhdiste se sitten ikinä lieneekään). Lisäksi tuo voimakaksikko kantoi meille joka päivä kilpaa herkkuja Masymasista ja Mercadonasta. Meillä oli viisi päivää aikaa asettua ennen kotiopetuksen alkua, ja se oli suorastaan optimaalinen aika.
 

Ensimmäisenä aamuna otimme kaupungin haltuun vaimon, vauvan ja vaunujen kanssa. Aloitimme vanhan kaupungin kapeista kujista, jotka risteilivät epäsäännöllisinä. Kurkistimme vanhaan katoliseen kirkkoon, josta oli kajahdellut kellonsoitto kotiimme tasatunnein. Juniori nukahti ja koukkasimme kotiin Carrer de Gaianesille. Rouva meni sisälle puuhailemaan ja lähdin hölkkäämään pienen kanssa. Löysin hyvät ja monipuoliset pelikentät parin korttelin päästä ja jatkoin mäen päälle, josta avautui näkymä ympäröiville vuorille.

Lilluimme parina päivänä maauimalassa, kunnes se suljettiin talveksi. Seuraavana päivänä Alicantessa oli 35 astetta lämmintä. Kävimme Santa Barbaran isossa linnoituksessa, (rieh)uimme meressä, ja vauva konttasi ilkosillaan lämpimässä hiekassa. Paluumatkalla eksyimme Alicanten satamaan, emmekä millään meinanneet osata pois. Missään ei näkynyt (tu)ristin sielua. Kaksi setää löysimme lopulta, muttei kumpikaan puhunut muuta kuin espanjaa. Selvittyämme satamasta ajoin uudelleen vikaan, ja pyörimme taas eksyksissä kuin lampaat.

Pidämme kovaa meteliä neljässä kerroksessa: kotimme kellarissa, tarkemmin ottaen isossa autotallissa, kokoontuu pieni suomalais-espanjalainen seurakunta, jossa on sangen hyvä meininki. Saarnat ja musiikki ovat lähinnä espanjaksi, ja joku yleensä tulkkaa suomeksi. Rukoushuoneen yläpuolella sijaitsevat keittiö ja luokkahuone sekä kerrosta ylempänä makuuhuoneet. Ullakolla on vierashuone, jossa majoittuu tällä hetkellä kolmihenkinen ryhmä suomalaisia. Elämme eräänlaista kommuunielämää, mutta sehän on ennestään tuttua.

Naapurustosta kuuluu iloista metakkaa kaiken päivää ja pitkälle iltaan (yöstä puhumattakaan). Ihmiset tervehtivät kaduilla ja ovat hyvin avuliaita. Kassajonossa takana tuleva hunnutettu nainen auttoi pussittamaan ostoksiani, kun myyjä ei ehtinyt pakata kaikkea. Kerran tiputin kolikoita lähikaupan lattialle, ja sekunnissa eräs vanha rouva noukki niitä minulle. Olen yrittänyt jutella paikallisten kanssa espanjaksi, mutta osaamiseni on lähellä nollaa. Haluan oppia tämän kielen. Espanjan tunnit alkavat pian, ja yritän muutenkin opiskella joka päivä edes muutaman sanan.

Kotiopetus alkoi: opetan kahdeksaa mainiota oppilasta, joista kolmella on sama sukunimi kuin minulla. Oppilaita on viideltä vuosiluokalta, joten luokassa saa pyöriä kuin dervissi, ja seitsemän oppituntia menee hujauksessa. Vaimo opettaa ruotsin, tekstiilityön ja musiikin, minun kontolleni jäävät loput aineet. Jännitin omien lasten opettamista, mutta toistaiseksi en ole aihettanut lapsilleni isompia ongelmia. Perheemme ekaluokkalainen kysyi minulta ennen koulun alkua: "Kun sä oot opettaja, niin onko äiti sitten rehtori?"

Melkein joka puolelle kaupunkia näkyy 1300-luvulla rakennettu linna, joka on yksi kaupungin symboleista. Suomalaiset kutsuvat sitä tuttavallisesti Törpöksi. Kipusimme Törpölle eräänä iltana. Nousua tuli noin 300 metriä, josta huolehti tällä kertaa enimmäkseen Volkkari. Ylhäällä lapsia täytyi hieman paimentaa, etteivät menisi liian lähelle reunaa. Täällä kun ei harrasteta kaiteita tai varoituskylttejä.

Castell de Cocentaina eli suomalaisittain Törppö.

Eräänä yönä näin unta tehtaasta, josta kuului kova meteli (kuin nykyaikainen epämusiikki olisi jyskyttänyt täysillä). Ääni vain yltyi ja yltyi. Heräsin siihen, kun oli ukonilma, ja raekuuro piiskasi kattoa. Menin alas tarkastamaan, että ovet ja ikkunat ovat kiinni ja irrottelin sähköjohtoja. Isiä huudettiin avuksi, ja rauhoittelin mukuloita. Myöhemmin menin tarkastamaan vahinkoja: kuuro oli saanut kadun varressa olevien autojen pellit täyteen pieniä lommoja, myös meidän hoppamme oli saanut kymmeniä osumia.

Tavallista arkeahan tämä on enimmäkseen: pidän viikossa 32-34 oppituntia, ja täällä nahistellaan ihan niin kuin Suomessakin. Kun työpäivä on ohi, syömme kolmen maissa lounaan koko perhe. Loppupäivä menee yleensä ulkoillessa, useimmiten suuntaamme läheiselle urheilukentälle: eilen vietimme siellä yli neljä tuntia korista nakellen. Koripalloinnostus on tarttunut tyttäriini: vaikka kirmasimme tänään koulussa puolitoista tuntia pallon perässä, tytöt halusivat lähteä illaksi pelaamaan korista.

Lapset ovat saaneet hyvin kavereita ja viihtyvät täällä. Kolme vanhinta lasta ovat jo ehtineet yökyläillä, ja nuorin mukula täytti äsken vuoden. Nyt painelen tulkin kanssa paikalliseen rautakauppaan, jos vaikka löytyisi materiaaleja tekniseen työhön. Pitäisi nikkaroida linnoja, pilvenpiirtäjä ja nukkekoteja.

Euroopan halki

Kun Volkkari oli turboahdettu, ja vaimo ja pojat halattu, nostin kytkintä Ähtärissä. Tarkoitus oli ajaa tytärten kanssa Espanjan Cocentainaan. Matkaa oli taitettu jo kokonainen kilometri, kun piti kääntyä takaisin hakemaan tyttären takki. Seuraavaksi noudettiin toinen takki, joka oli unohtunut Flowparkiin. Illaksi selvittiin Turkuun, josta velipoika hyppäsi kyytiin seuraavana aamuna.

Enemmän kuin mitään muuta jännitin Ruotsin laivaan ehtimistä, mutta aivan turhaa oli murehtiminen. Paatissa ostimme matkaherkut ja nuorempi tytär voitti limbokisan. Kannella tuuletettiin pitkiä tukkia ja katseltiin maailman kauneinta saaristoa. Puhuin ruotsia enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni, kun viereeni sattui istumaan Tukholmassa asuva irakilaismies, josta huokui pohjaton kebab-tietous ja rakkaus kyseistä ruokaa kohtaan. Mies tarjosi minulle olutta, mutta kieltäydyin kohteliaasti, koska hento olemukseni ei kestä etanolia.

En ollut koskaan ajanut ulkomailla, joten alkuun jännitin sitä. Tukholmasta turruutimme reilun tunnin kavereiden luokse Tystbergaan, joskin navigaattori vei meidät väärään kuntaan, ja 60 kilometrin lisälenkki siitä tuli. Ajellessa fanitin veljen kanssa ruotsalaista maisemaa sekä talonrakentamista, jota eivät ilmeisesti rajoita yhtä tiukat kaavat kuin Suomessa, ainakaan ulkonäön puolesta.

Tystbergasta matka jatkui seuraavana aamuna kauniin Etelä-Ruotsin läpi Malmöön ja Juutinrauman epätodellisen pitkää siltaa pitkin Tanskaan. Yövyimme idyllisessä maatilamatkailussa Maribossa: tytöt ihastelivat pässejä, kukkoa, kanoja ja hanhia. Oli kaunis puutarha, jonka tramboliinin tytöt ottivat heti haltuun. Eräästä valtavasta puusta roikkui hämähäkkikeinu ja kiipeilyköysiä. Aamuriehunnan aikaan tummasilmäinen tyttäreni mätkähti hämähäkkikeinusta selälleen nurmikolle, kun keinun kiinnitys katkesi. Onneksi ei käynyt pahemmin.

Rödbystä seilasimme kolme varttia Saksan puolelle Puttgardeniin, ja lautalta sai sangen hyvää chilimakkaraa. Saksa oli reissun tukkoisin maa, vaikka vasemmalla kaistalla saikin ajaa pedaali pohjassa. Eihän se perheauto toki paljoa kulkenut, mutta testattua tuli, kun kerrankin laillisesti sai. Pari tuntia jumitimme ruuhkissa tietöiden takia, mutta huumorilla mentiin. Saksalainen Döner-kebab oli erinomaista. Kolmentoista tunnin matkustamisen jälkeen selvisimme yöpaikkaan Mannheimiin.

Tukkoisen Saksan jälkeen Ranskassa ajaminen tuntui naurettavan helpolta eikä ajaminen ruuhkassa hirvittänyt enää. Kun siirryimme rajan yli, kaikki muuttui vanhanaikaisemman ja huolettomamman näköiseksi, kuin olisi hypännyt 70-luvulle. Olin luvannut tytöille, että maistaisimme jokaisessa maassa kyseisen valtakunnan jäätelöä, mutta vasta Lyonissa pystyin lunastamaan lupaukseni. Parkkipaikkaa sai hakea tovin, mutta kaupungin keskusta oli kaunis 1800-luvun taloineen ja jalopuineen. Ilta hämärtyi, mutta oli edelleen hyvin lämmintä. Kaikki tapaamani ranskalaiset olivat erittäin ystävällisiä, ja apua suunnistukseen sai.

Velipoika lensi Lyonista kotimaahan, ja jatkoin tyttöjen kanssa kohti Espanjaa. Ajoimme mainiosta lautapelistä tutun Carcassonnen sivuitse. Tyttöjen kanssa otettiin bändivisaa, ja vihdoin alkoi Välimeri pilkottaa. Pyreneiden ylittäminen oli vaikuttava kokemus: maisemat sen kun vaan paranivat, mitä lähemmäksi Kataloniaa tultiin, ja rajan tuntumassa vuorten kauneus riipaisi runoilijapoikaa jostain syvältä pectoralisten alta. Ihmeekseni Volkkari selvisi nousuista, jyrkimmissä kohdissa joudun jurruttamaan jopa kolmosella. Ainut ongelma matkanteossa oli vuoristossa puhkuva tuuli, joka tarttui anopinarkkuun ja lootan muotoiseen kansanvaunuun. 

Gironassa lämmin tuuli heilutti pitkiä tukkia kuin Euroviisujen tuulikone konsanaan. Koukattiin pieneen kahvilaan maistamaan paikallista papumehua ja jätskejä. Uskollinen navigaattorimme ei tiennyt majapaikan osoitetta, joten kysyin laiskuuttani samaisen kuppilan myyjältä, sattuisiko hän tietämään, missä sijaitsee se ja se hotelli. Hetkeä myöhemmin huomasin puikkelehtivani limanvihreän Peugeotin perässä pitkin vuoristoista Gironaa. Kymmenen kilometriä paahdettuamme päädyimme näppärästi hotellille. Ennen tätä Katalonian rallia myyjä oli selvittänyt hotellin osoitetta netistä ja kilauttanut kaverille. Vielä on hyvyyttä mualimassa! Katalonialaiset olivat mehuissaan, kun heitä puhutteli katalonialaisiksi eikä espanjalaisiksi. Juttelimme muun muassa tulevista vaaleista.

Loppumatkasta tyttäret sanoivat, että matkustavat kesäkuussa Suomeen mieluummin autolla kuin lentokoneella. En siis ollut onnistunut pilaamaan reissua kireydelläni.

Seitsemäntenä matkapäivänä laskeuduimme Cocentainaan, joka sijaitsee laaksossa vuoriston ympäröimä. Vaimo, pojat, äitikulta, täti ja koko lähettitiimi (kolme perhettä) olivat pihalla vastassa. Tiimiläiset olivat laittaneet ruuan. Illemmalla kannoimme kamat autosta ja aloimme kasata vauvan sänkyä.

Ilta hämärtyi, lämmin tuuli heilutti pitkiä verhoja, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi keskiaikainen linna.

El pisu grande ja muita kertomuksia

Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt sitä väärään paikkaan, mutta nyt, kun olin saanut kymmenkunta suosikkivaatettani viikattua Espanja-laatikkoon, hän istuutui tyynesti boksiin ja alkoi toimittamaan el pisu grandea vaatteiden päälle. Lorotus tuntui loputtomalta: miten ihmeessä tuollaiseen hoikkaan tyyppiin voi mahtua noin tolkuttomasti nestettä? Ja mistä hän sai päähänsä moisen kuningasajatuksen, sisäsiisti kissa? Ai niin, olin aamupäivällä raijannut kissanhiekkalaatikot ulos, koska suihkukaapin ovi oli patskahtanut rikki ja sirua oli lentänyt kolmeen huoneeseen. 

Kaikki lähti siitä, kun vaimo pyysi kaiken tohinan keskellä korjaamaan suihkukaapin ovea: no, minä korjasin, sillä seurauksella, että turvalasi hajosi turvallisesti kaikkialle. Viimeinen kokonainen päivä Ähtärissä meni siis muun muassa lasinsiruja siivotessa, suihkukaapin ovea metsästäessä, suihkuverhoa tuunatessa sekä kissanpissaa mopatessa, vaikka olisihan tuota ollut pakkaamisessakin tekemistä. Ei ollut idyllistä perheiltaa, vaan iltahämärässä ajoin ABC:n taakse viemään kusista pahvilootaa kierrätykseen.

Oli eilen toki paljon hyviäkin hetkiä: vauva konttaili käpy kädessä ja meni äidin matkalaukkuun kroolaamaan tietämättä yhtään, että pian maisema muuttuu. Ekaluokkalainen oli hetken kadoksissa, mutta löytyi nukkumasta äidin paikalta keskellä päivää. Hänelle oltiin luvattu, että isän lähdettyä Espanjaan hän saa nukkua äidin vieressä, ja hän oli siis ottanut hieman förskottia. Ihmisiä oli mukava hyvästellä.

Kaikki on järjestynyt: vuokralainen saatiin kolme päivää sitten, ja hän ottaa kissat. Kaksi makuuhuonetta on täytetty tavaralla. Olen verrannut tätä Espanja-projektia avioliittoon: jos olisi etukäteen tiennyt kaiken säätämisen ja vaivannäön määrän, olisi saattanut mennä sisu kaulaan. On siis todella hyvä, ettei etukäteen tiedä liikaa, voisi jäädä seikkailut seikkailematta.

Nyt muu väki tuhisee vielä aamu-uniaan. Tänään olisi tarkoitus ajaa tyttöjen kanssa Turkuun yöksi, jahka saadaan Klonkswagen turboahdettua. Huomenna seilaamme aamulaivalla Tukholmaan, jos Luoja suo.

Holankohautuksella

Voisko Espanjassa oppia:
laittais hoppuilulle stoppia?
Sanois kaikkeen, että mañana,
ehkä hommat hoidan huomenna.

Voisko Espanjassa ymmärtää,
että onkin jotain tärkeempää
kuin jatkuvasti kiiruhtaa
ja sillä onnen ohittaa?

Voisko Espanjassa vihdoinkin
toteuttaa sanat Mestarin,
ettei murehtisi turhaan, vaan
muistais meitä kyllä kannetaan?

Ja holankohautuksella
voisi pienet murheet kuitata.
Asiallisuudet hoidetaan,
niin kuin Ellun kanat ollaan vaan.

Holalle vie!

Holatin, eikun siis huollatin tänään auton ilmastoinnin, ettemme näivettyisi keskieurooppalaisen helteen ja megaruuhkan keskellä Koiviston korpuiksi. Kaiken maailman virkatodistuksia on pitänyt kysellä, jotta meistä voi tulla Cocentainan asukkaita. Kävimme passikuvissa Tuurissa ja edessä on passinhakureissu Virtain poliisikamarille. Yksi lisämauste tämän matkan suunnittelussa on ollut oppikirjojen metsästäminen. Lain mukaan koulun ei tarvitse kustantaa kotiopetuksessa oleville ihmistaimille  materiaaleja eikä yhtään mitään muutakaan.

Sain luokanopettajan pahvit hyppysiini armon vuonna 2005, mutta en ole sen jälkeen opettanut viikkoakaan niin sanotussa normaaliopetuksessa, vaan vuodet ovat vierähtäneet erilaisten erityisryhmien parissa (johtunee siitä, että taidan olla aika erityinen itsekin). Nyt piti salaa googlettaa opetussuunnitelmia sun muita, että onko kenties uusia oppiaineita tullut ja onhan niitä putkahdellut kuin sieniä sateella: nelosluokalla alkaa yhteiskuntaoppi ja kuutosella toinen kotimainen. Pitääkö opetussuunnitelmien aina muuttua, njäähh?**

Päädyin tukemaan paikallista Honkaniemen kirjakauppaa ja tilaamaan sieltä puuttuvat toistakymmentä nidettä, mukana myös espanjan kielen oppikirjat. Onneksi vaimo ehti puuttua tilauksen tekoon, nopsakka kun on, ja yritti löytää opuksia ensin Tori.fistä. Ei sieltä mitään löytynyt, mutta selvisi, että olin meinannut tilata yhden lukion kirjan nelosluokan opuksen tilalle, molemmat sarjat kun alkavat ykkösestä. Täydennämme toisiamme, kuten anoppi muinoin tokaisi (todettuaan ensin, että Hanne-Mari se on aina ollut niin ahkera).

"Mokailen, olen siis olemassa."
(Jakespeare)

* Jostain kumman syystä koulun nimi kirjoitetaan yhteen, oikeinkirjoitussääntöjä uhmaten.
** Minulla on kirjahyllyssä ihan hyvä matematiikan oppikirja 1800-luvun lopulta. Taidan tunkea sen Touraniin ennen lähtöä.

Sumppia ja sumplimista

 "...tää on liian suuri city/tää ei mennyt niin kuin piti..."
(Yölintu: Liian suuri city)

On säädetty, soudettu ja huovattu Trivagon, Booking.comin, Travellinksin sun muiden loputtomissa syövereissä. Kuskiksi tulevan velipojan kanssa on soiteltu, chatattu, mesetetty ja posetettu melkein kuin teinit konsanaan. Päätimme varata yöpaikat etukäteen, ettei iltaisin tarvitsisi eksyskellä metropolien melskeessä kortteeria etsiskellen, varsinkin kun kyydissä napottaa kaksi umpiväsynyttä esiteiniprinsessaa. Katsoimme parhaaksi lisätä viidennen matkapäivän välille Tukholma – Cocentaina, jottei stressi pääsisi ottamaan niskalenkkiotetta. Olisi ikävää, jos tytöt muistaisivat matkasta vain infernaalisen kiireen, isän kitarisat ja toistuvat ylinopeussakot. Lisämausteen matkan suunnitteluun toi tieto siitä, että velipoika joutuukin kääntymään jostakin Lyon-nimisestä tuppukylästä kohti muailman napaa (Kuopio). 

Nyt on varattu majapaikat Tanskasta (Maribosta), Saksasta (Mannheimista), Ranskasta (Lyonista) ja Espanjasta (Gironasta). Uskoin varoituksen sanoja siitä, ettei maalaistallukan välttämättä kannata änkäytyä Barcelonan sydämeen autolla. Maalaispoika oppi taas uusia asioita: Espanjassa voi joutua pulittamaan kaupunkiveroa, ja joissakin hotelleissa 12-vuotias lasketaan aikuiseksi. Opin myös, että varatakseen motellin Tanskasta ei välttämättä tarvitsekaan mokeltaa ruotsia isohko Puikula-peruna suussa, vaan varaamisen pystyi tekemään kansainvälisen tietoverkon kautta lontooksi. Aina oppii uutta.

Kahvia ja kaavailua

Suunnitteluvaihe on ehdottomasti reissun paras osa, silloin ei mikään ole vielä pilalla: kansanauto ei ole hajonnut alkutekijöihinsä keskellä autobahnaa, emme ole eksyksissä kuin lampaat jossakin miljoonakaupungissa, ketään okseta, matkamusiikista ei ole tapeltu, enkä ole hävinnyt veljelle yhtään ainutta sanapeliä. Voi haaveilla chiliwursteista ja lammaskebabeista kaikessa rauhassa.

Meillä kyläili eilen mainio perhe, jonka näemme seuraavan kerran Cocentainassa, jos Luoja suo. Saimme monta kullanarvoista vinkkiä Euroopan halki ajamiseen, valtavasti tuli uutta tietoa maalaispojalle: Tukholmasta saattaa saada ruuhkamaksun, joka ilmestyy postilaatikkoon, huomioliivit ovat pakollinen varuste moottoritiellä, autossa kannattaa olla vihreä vakuutuskortti, huoltoasemalla ei kannata parkkeerata minne tahansa ja niin edelleen. Sain edullisten hotelliketjujen nimet ja sijainnit. Polkupyöriä ei kannattane ottaa mukaan, paitsi jos harrastaa maastopyöräilyä. Maasto on erittäin mäkistä.

Tällä hetkellä suunnitelmamme on seuraava: olemme veljen perheen luona yötä Turun linnan lähellä, lauttailemme päiväsaikaan Tukholmaan ja yövymme tuttujen tykönä Tukholman tuolla puolen. Aamusumpin jälkeen köröttelemme halki länsinaapurin, huristelemme pitkin Juutinrauman siltaa ja seilaamme Rödbystä Puttgardeniin. Toiseksi yöksi kaahaamme Lyypekkiin, kolmanneksi jonnekin, neljänneksi Montpellieriin. Viides yö olisi tarkoitus viettää perillä Cocentainassa, jonne vaimo ja pojat, äitini ja tätini ovat jo saapuneet. Tätä suunnitelmaa voi sitten jälkeenpäin lukea, ja nauraa kippurassa, että olipas naiivi suunnitelma.

Kaikenlaista pientä järkkäilyä riittää: muun muassa passit pitää tilata, ja koulukirjoja täytyy vielä haalia, myös espanjan kielen oppikirjoja.

Kaikenlaisia reissuvinkkejä otetaan ilolla vastaan.

Vuodeksi Espanjaan?

Viimeinen yö leirikoulussa oli vaihtumassa aamuksi, kun puhelin värisi yöpöydällä. Vaimo tekstasi, että lähdetäänkö ensi lukuvuodeksi Espanjaan. Opettaisin suomalaisten lähetystyöntekijöiden lapsia sekä kolmea omaa mukulaa. Viestitin, että lähdetään, jos saadaan kaikki järjestettyä. Enää ei väsyttänyt yhtään. Kilautin vaimolle, ja aloimme puntaroida asiaa. Sijainen pitäisi löytää sekä vuokralaiset. Ja virkavapaata täytyisi saada.

Vaikka olen suuri (yli 90 kg) ruuan ystävä, en malttanut nauttia aamupalaa ennen kuin olin soittanut sivistystoimenjohtajalle ja selvittänyt, miten vuoden pituista virkavapaata haetaan. Leijailin viimeisen leirikoulupäivän, viljelin harvoja osaamiani espanjankielisiä sanoja ja selitin lähimmille työkavereille haaveistamme.

Monien vaiheiden jälkeen sain virkavapaata. Pari viikkoa sitten pakkasimme vauvan nappipalapelit, pinnasängyn, rattaat ja muun elintärkeän pakettiautoon, joka suuntasi Espanjaan. Elokuun lopulla lähden tytärtämme kanssa ajamaan reittiä Ähtäri – Turku – Tukholma – Cocentaina. Velipoika tulee toiseksi kuskiksi. Ehdinpähän ottaa revanssin sanapeleissä (edellisen veljesreissun tasapeli jäi kaivelemaan). Vaimo ja pojat lentävät perässä sponsorin (äitini) sekä tätini kanssa.

2009 aloitimme uudisraivaajan elämän Ähtärissä, ja Itä-Suomesta muuttaminen tuntui suurelta harppaukselta. Syyskuun alussa koittaa uusi alku Espanjassa. Tästä blogista voi seurata kuulumisiamme. Tällä hetkellä ei ole tietoa, millaisen asunnon saamme Cocentainassa. Emme ole myöskään löytäneet vuokralaisia Ähtärin kotiimme. Teemme voitavamme ja luotamme Taivaan Isän huolenpitoon.

"Pelätä ei saa, jos aikoo milloinkaan onnen saavuttaa."
(Juha Tapio kappaleessa Ohikiitävää)