Kadonnut

Minä mokoma olin vahingossa mennyt kadottamaan sen! Jotenkin ihan huomaamatta se oli hävinnyt kokonaan. Kenties se oli jäänyt meren rannalle tai laguunille tai kukaties kaupunkia ympäröiville vuorille. Tai ehkä se oli unohtunut vanhan kaupungin kapeille ja likaisille kujille, joita olin tallannut päivittäin ihan vain huvin vuoksi. 

Oli miten oli, se oli nyt joka tapauksessa poissa, ja asia harmitti kovasti. Melankolia on kuitenkin suomalaisuuden tärkein rakennusaine, ainakin heti kateuden ja katkeruuden jälkeen. Syytin melankolian katoamisesta paikallisia ihmisiä, suomalaista tiimiä, perhettä, turhan leppoisaa säätä sekä kaiken maailman siestoja ja fiestoja. Kaikki ihmiset hymyilevät ja tervehtivät, ja hyvin monet tulevat polottamaan espanjaa minulle ja varsinkin vauvalle, joka on usein mukana rattaissa. Pienet sormet tarttuvat minua shortsinlahkeesta, ja vauva alkaa laulaa enkelien kielellä. Lapset pyytävät, että iskä tulisi pelaamaan korista tai jalkapalloa. Joka puolella näkyy vuoria tai sitten on joku halavatun meri, jossa lapset polskivat. Ole siinä sitten melankolisissa kansallismielenmaisemissa! Kaipaus ei soi enää kauneimpana eikä runojen rustaamiseen tarvittava tuska enää raasta sielua. Päinvastoin, peilistä virnistää chorizon näköinen punakka ja pönäkkä puolihippi.

Joutava rannalla lompsiminen vaarantaa melankoliasi.

Onneksi muistin suihkussa lotratessani, että on sentään olemassa sellainen lääke, joka ei takuulla petä: suomalainen musiikki. Aloin hoilaamaan, miten ei kotini ovi ees narahtanut sekä Baddingin hittiä Tähdet, tähdet, ja johan alkoi musta (melas) sappi (kholee) taas palata sieluuni. Loilotin lujempaa ja yhä uusia kappaleita. Seinien kaakelit ja kivilattia kaikuivat ja korvasivat sen, mitä laulutaidosta puuttui. Pian oltiin pettävällä jäällä ja vain pienen hetken oli rakkaus lumivalkoinen. Ollit ja mollit saivat minut jo kaulaa myöten melankoliaan. Viimeistelin homman Sylvian joululaululla: "...ja sitten, kun sammuu sun tuikkeesi tuo..." Nyt alettiin jo olla hyvinkin suomalaisissa tunnelmissa, poika oli tullut kotiin.

Mamut ei osaa kieltä!

Vuoret siintävät taustalla, osa huipuista on pilvien peitossa. Tytöt ratsastavat viiden muun nuoren kanssa alas jyrkkää tietä uudelle kentälle. Tie on onneksi kuiva, viime viikolla yksi hevonen liukasteli näillä main. Perillä opettaja laittaa homman käyntiin kuin luutnantti sulkeiset, ja oppilaat ratsastavat käyntiä ympäri kenttää. Jalustimia hienosäädetään. Uskaltaudun jututtamaan opettajaa, joka huutaa ohjeita ringin keskeltä.

– En Finlandia siempre la rienda mas estrecho. ¿Tener que montar con la rienda mas suelto aqui? honotan suoraan paperista ratsastuksenopettajalle ja jatkan vielä muutaman rivin verran. Hän vain kohottaa kauniita tummia kulmiaan. Toistan litanian ja yritän lausua sanat tarkasti, mutta yhteisymmärrystä ei näytä syntyvän muusta kuin siitä, että emme ymmärrä toisiamme lainkaan. En taida osata lausua tai sitten tulkkini on tehnyt pienen käytännön pilan, ja olen juuri sanonut olevani paistettu muna tai jotakin.

Minä, joka en hevosista mitään tiedä, yritän elekielellä näyttää professoralle, että suloisessa Suomessamme pidetään kuulemma ohjat suhteellisen sinkeällä ja hevosille jutellaan, toisin kuin täällä. Opettaja hymyilee, viesti alkaa mennä perille. Hän pyytää kynän ja paperia ja kirjoittaa minulle hevossanastoa. Etsin sanakirjasta, että mitähän kummaa tarkoittaa juntos tai tanda ja niin edelleen. Viittoilemme käsillämme, ja laitan harvoja osaamiani sanoja peräkkäin. Alan vähitellen ymmärtää, että tuossa kohtaa tulee galope eli laukka ja tuossa puolestaan circulo.

Parin tunnin ajan suomennan opettajan käskyjä ja kailotan niitä tytöille, jotka ravaavat ja laukkaavat. Olen varmasti maailman noloin hevosiskä sanakirjoineni ja muistiinpanoineni. On jännittävää nähdä omat pienet tytöt lihaksikkaiden hevosten selässä. Nyt ne ravaavat ilman jalustimia! Auta, Jumala, ettei kävisi pahasti!

– Tämä on ihanaa, sanoo tähtisilmäinen tyttö ratsastaessaan ohi vaaleanruskealla orilla. Opettajan mukaan tytön hevonen on no obediente, mutta opettaja pitää eläimen kurissa napakoilla käskyillään. Kurissa pysyvät myös ratsastajat: eräs ikäiseni mies, espanjalainen englanninopettaja, on tulossa seuraavalle tunnille ja kertoo, että tuo samainen opettaja suuttuu aina hänelle, kun hän juttelee hevoselle. Vain opettaja saa kuulemma puhua niille.

On tämä melkoista seikkailua tämä elämä vieraassa kieliympäristössä! Kävin yhtenä iltana rautakaupassa hankkimassa materiaaleja tekniseen työhön, tällä kertaa ilman tulkkia. Minulla oli jättimäisessä kärryssä pino vaneria, jota piti sahata paikan päällä. Myyjät puhuivat vain espanjaa. Selvitin sanakirjasta, että cortar on leikata ja laitoin kaikki osaamani espanjankieliset sanat peräkkäin: "Est posible cortar aqui?" Annoin myyjälle listan mitoista, ja hän vei vanerit mennessään. Hetken päästä minulla oli oikean mittaiset vanerinpalat sekä kanta-asiakaskortti, jolla sain sahaamisen ilmaiseksi. Tuntui kuin olisin voittanut vähintäänkin maailmanmestaruuden: osasin asioida espanjaksi!
 

Jos olis valtaa, niin kuin on mieli, laittaisin jokaisen suomalaisen muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille sellaiseen ympäristöön, jossa ei puhuta suomea tai englantia tai mitään muutakaan tuttua kieltä. Tekisi erittäin hyvää itse kullekin. Meillä on täällä Cocentainassa sentään kokonainen suomalainen tiimi apuna espanjan kielen taitoineen, mutta paikalliset eivät yleensä ottaen puhu muuta kuin espanjaa. 

Solmimme kavioliiton

Oppaaksi tuli pastorimme Fernando. Hän istui pelkääjän paikalle ja johdatti perheemme eräälle hevostilalle naapurikylään, Alcoyhin. Olimme menneet lupaamaan tytöille, että hevosharrastus jatkuisi Espanjassa, jos se vain suinkin olisi mahdollista. Olin yrittänyt etsiä hevospaikkoja netistä, mutta englanniksi ei ollut tärpännyt, tarvittiin espanjankielistä osaamista, ja nyt se osaaminen oli ruumiillistunut viereeni. Ajellessa täytyi taas ihmetellä vuoria, joiden huiput olivat pilvien peitossa ja loputtomia pengerryksiä, joilla kasvoi oliivipuita.

Kapeat kiemuratiet laskivat tilalle, jonka nimi oli suomeksi Peruukki. Olimme etuajassa, joten odottelimme toimiston edessä. Valkeaksi kalkitun seinän vieressä oli häkki, josta kurkisti värikäs papukaija. Sanoin leikilläni hola, ja lintu toisti sanan. Pieni tyttö tuli häkin eteen ja alkoi tanssia, ja vihreä lintu oli heti menossa mukana. Toimiston täti lompsi paikalle ja käski Heidiä olemaan kunnolla. Heidi totteli heti (minäkin olisin totellut sitä äänensävyä), mutta tädin poistuttua tyttö sai linnun pian hytkymään uudestaan. Kissoja ja koiria kulki vapaana, ja ihmisiä tuli ja meni kaiken aikaa (heidän vapaudestaan en tiedä). Poskisuudelmia vaihdettiin.

Tytöt osoittelivat innoissaan hevosia, joita talutettiin ylös kapeaa tietä: kentältä kopisteli toinen toistaan kauniimpia ratsuja, niitä oli parisenkymmentä. Tytöt panivat merkille, että täällä näki enemmän ratsastajapoikia kuin Suomessa. Hevosopettaja tuli lopulta ja hörppäsi lakisääteiset välikahvit ennen kuin alkoi esitellä tilaa, joka oli vuorien ympäröimä.

"Täällä on kameleita!" huusi joku lapsista. Ei siellä kameleita ollut, mutta useita dromedaareja kylläkin näkyi olevan syömäpuuhissa muutama metri alempana. Ja olipa myös puhveli, aasi, riikinkukko sekä hanhia ja kotka. Kymmenen kilometrin päässä näkyi jyrkän vuoren laella Cocentainan linna: tuolla myö asutaan. Näimme kyyhkyslakkoja ja valtavan vuoren appelsiineja.

Tyttäreni saivat hevosensa ja nousivat niiden selkään maneesilla. Pian he ratsastivat kapeaa tietä alas kentälle. Ratsastaminen vieraassa maassa ja vierailla hevosilla ei ollut helppo nakki eikä kaikki mennyt aivan kivuttomasti, mutta rohkeasti tytöt toimivat. Fernando tulkkasi, me söimme eväitä. Toisen tytön hevonen yritti pukittaa eli nakata ratsastajan päänsä yli maahan. 

Monien vaiheiden jälkeen päätimme käydä tuossa paikassa lauantaisin ja täytimme paperit toimistossa. Seuraavan viikon opiskelemme hevossanastoa espanjaksi.

Ensipuraisu

Pari viikkoa on kouhotettu Cocentainassa, ja elämä alkaa asettua uomiinsa (sikäli kun lapsiperheen elämä mihinkään asettuu). Saimme todella pehmeän laskun Espanjaan, kiitos äitini ja tätini, jotka auttoivat muutamana päivänä siivouksessa ja lastenhoidossa. Sain käydä rouvan kanssa juhlistamassa 15-vuotishääpäivää (mikä alkuaine tai yhdiste se sitten ikinä lieneekään). Lisäksi tuo voimakaksikko kantoi meille joka päivä kilpaa herkkuja Masymasista ja Mercadonasta. Meillä oli viisi päivää aikaa asettua ennen kotiopetuksen alkua, ja se oli suorastaan optimaalinen aika.
 

Ensimmäisenä aamuna otimme kaupungin haltuun vaimon, vauvan ja vaunujen kanssa. Aloitimme vanhan kaupungin kapeista kujista, jotka risteilivät epäsäännöllisinä. Kurkistimme vanhaan katoliseen kirkkoon, josta oli kajahdellut kellonsoitto kotiimme tasatunnein. Juniori nukahti ja koukkasimme kotiin Carrer de Gaianesille. Rouva meni sisälle puuhailemaan ja lähdin hölkkäämään pienen kanssa. Löysin hyvät ja monipuoliset pelikentät parin korttelin päästä ja jatkoin mäen päälle, josta avautui näkymä ympäröiville vuorille.

Lilluimme parina päivänä maauimalassa, kunnes se suljettiin talveksi. Seuraavana päivänä Alicantessa oli 35 astetta lämmintä. Kävimme Santa Barbaran isossa linnoituksessa, (rieh)uimme meressä, ja vauva konttasi ilkosillaan lämpimässä hiekassa. Paluumatkalla eksyimme Alicanten satamaan, emmekä millään meinanneet osata pois. Missään ei näkynyt (tu)ristin sielua. Kaksi setää löysimme lopulta, muttei kumpikaan puhunut muuta kuin espanjaa. Selvittyämme satamasta ajoin uudelleen vikaan, ja pyörimme taas eksyksissä kuin lampaat.

Pidämme kovaa meteliä neljässä kerroksessa: kotimme kellarissa, tarkemmin ottaen isossa autotallissa, kokoontuu pieni suomalais-espanjalainen seurakunta, jossa on sangen hyvä meininki. Saarnat ja musiikki ovat lähinnä espanjaksi, ja joku yleensä tulkkaa suomeksi. Rukoushuoneen yläpuolella sijaitsevat keittiö ja luokkahuone sekä kerrosta ylempänä makuuhuoneet. Ullakolla on vierashuone, jossa majoittuu tällä hetkellä kolmihenkinen ryhmä suomalaisia. Elämme eräänlaista kommuunielämää, mutta sehän on ennestään tuttua.

Naapurustosta kuuluu iloista metakkaa kaiken päivää ja pitkälle iltaan (yöstä puhumattakaan). Ihmiset tervehtivät kaduilla ja ovat hyvin avuliaita. Kassajonossa takana tuleva hunnutettu nainen auttoi pussittamaan ostoksiani, kun myyjä ei ehtinyt pakata kaikkea. Kerran tiputin kolikoita lähikaupan lattialle, ja sekunnissa eräs vanha rouva noukki niitä minulle. Olen yrittänyt jutella paikallisten kanssa espanjaksi, mutta osaamiseni on lähellä nollaa. Haluan oppia tämän kielen. Espanjan tunnit alkavat pian, ja yritän muutenkin opiskella joka päivä edes muutaman sanan.

Kotiopetus alkoi: opetan kahdeksaa mainiota oppilasta, joista kolmella on sama sukunimi kuin minulla. Oppilaita on viideltä vuosiluokalta, joten luokassa saa pyöriä kuin dervissi, ja seitsemän oppituntia menee hujauksessa. Vaimo opettaa ruotsin, tekstiilityön ja musiikin, minun kontolleni jäävät loput aineet. Jännitin omien lasten opettamista, mutta toistaiseksi en ole aihettanut lapsilleni isompia ongelmia. Perheemme ekaluokkalainen kysyi minulta ennen koulun alkua: "Kun sä oot opettaja, niin onko äiti sitten rehtori?"

Melkein joka puolelle kaupunkia näkyy 1300-luvulla rakennettu linna, joka on yksi kaupungin symboleista. Suomalaiset kutsuvat sitä tuttavallisesti Törpöksi. Kipusimme Törpölle eräänä iltana. Nousua tuli noin 300 metriä, josta huolehti tällä kertaa enimmäkseen Volkkari. Ylhäällä lapsia täytyi hieman paimentaa, etteivät menisi liian lähelle reunaa. Täällä kun ei harrasteta kaiteita tai varoituskylttejä.

Castell de Cocentaina eli suomalaisittain Törppö.

Eräänä yönä näin unta tehtaasta, josta kuului kova meteli (kuin nykyaikainen epämusiikki olisi jyskyttänyt täysillä). Ääni vain yltyi ja yltyi. Heräsin siihen, kun oli ukonilma, ja raekuuro piiskasi kattoa. Menin alas tarkastamaan, että ovet ja ikkunat ovat kiinni ja irrottelin sähköjohtoja. Isiä huudettiin avuksi, ja rauhoittelin mukuloita. Myöhemmin menin tarkastamaan vahinkoja: kuuro oli saanut kadun varressa olevien autojen pellit täyteen pieniä lommoja, myös meidän hoppamme oli saanut kymmeniä osumia.

Tavallista arkeahan tämä on enimmäkseen: pidän viikossa 32-34 oppituntia, ja täällä nahistellaan ihan niin kuin Suomessakin. Kun työpäivä on ohi, syömme kolmen maissa lounaan koko perhe. Loppupäivä menee yleensä ulkoillessa, useimmiten suuntaamme läheiselle urheilukentälle: eilen vietimme siellä yli neljä tuntia korista nakellen. Koripalloinnostus on tarttunut tyttäriini: vaikka kirmasimme tänään koulussa puolitoista tuntia pallon perässä, tytöt halusivat lähteä illaksi pelaamaan korista.

Lapset ovat saaneet hyvin kavereita ja viihtyvät täällä. Kolme vanhinta lasta ovat jo ehtineet yökyläillä, ja nuorin mukula täytti äsken vuoden. Nyt painelen tulkin kanssa paikalliseen rautakauppaan, jos vaikka löytyisi materiaaleja tekniseen työhön. Pitäisi nikkaroida linnoja, pilvenpiirtäjä ja nukkekoteja.

Euroopan halki

Kun Volkkari oli turboahdettu, ja vaimo ja pojat halattu, nostin kytkintä Ähtärissä. Tarkoitus oli ajaa tytärten kanssa Espanjan Cocentainaan. Matkaa oli taitettu jo kokonainen kilometri, kun piti kääntyä takaisin hakemaan tyttären takki. Seuraavaksi noudettiin toinen takki, joka oli unohtunut Flowparkiin. Illaksi selvittiin Turkuun, josta velipoika hyppäsi kyytiin seuraavana aamuna.

Enemmän kuin mitään muuta jännitin Ruotsin laivaan ehtimistä, mutta aivan turhaa oli murehtiminen. Paatissa ostimme matkaherkut ja nuorempi tytär voitti limbokisan. Kannella tuuletettiin pitkiä tukkia ja katseltiin maailman kauneinta saaristoa. Puhuin ruotsia enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni, kun viereeni sattui istumaan Tukholmassa asuva irakilaismies, josta huokui pohjaton kebab-tietous ja rakkaus kyseistä ruokaa kohtaan. Mies tarjosi minulle olutta, mutta kieltäydyin kohteliaasti, koska hento olemukseni ei kestä etanolia.

En ollut koskaan ajanut ulkomailla, joten alkuun jännitin sitä. Tukholmasta turruutimme reilun tunnin kavereiden luokse Tystbergaan, joskin navigaattori vei meidät väärään kuntaan, ja 60 kilometrin lisälenkki siitä tuli. Ajellessa fanitin veljen kanssa ruotsalaista maisemaa sekä talonrakentamista, jota eivät ilmeisesti rajoita yhtä tiukat kaavat kuin Suomessa, ainakaan ulkonäön puolesta.

Tystbergasta matka jatkui seuraavana aamuna kauniin Etelä-Ruotsin läpi Malmöön ja Juutinrauman epätodellisen pitkää siltaa pitkin Tanskaan. Yövyimme idyllisessä maatilamatkailussa Maribossa: tytöt ihastelivat pässejä, kukkoa, kanoja ja hanhia. Oli kaunis puutarha, jonka tramboliinin tytöt ottivat heti haltuun. Eräästä valtavasta puusta roikkui hämähäkkikeinu ja kiipeilyköysiä. Aamuriehunnan aikaan tummasilmäinen tyttäreni mätkähti hämähäkkikeinusta selälleen nurmikolle, kun keinun kiinnitys katkesi. Onneksi ei käynyt pahemmin.

Rödbystä seilasimme kolme varttia Saksan puolelle Puttgardeniin, ja lautalta sai sangen hyvää chilimakkaraa. Saksa oli reissun tukkoisin maa, vaikka vasemmalla kaistalla saikin ajaa pedaali pohjassa. Eihän se perheauto toki paljoa kulkenut, mutta testattua tuli, kun kerrankin laillisesti sai. Pari tuntia jumitimme ruuhkissa tietöiden takia, mutta huumorilla mentiin. Saksalainen Döner-kebab oli erinomaista. Kolmentoista tunnin matkustamisen jälkeen selvisimme yöpaikkaan Mannheimiin.

Tukkoisen Saksan jälkeen Ranskassa ajaminen tuntui naurettavan helpolta eikä ajaminen ruuhkassa hirvittänyt enää. Kun siirryimme rajan yli, kaikki muuttui vanhanaikaisemman ja huolettomamman näköiseksi, kuin olisi hypännyt 70-luvulle. Olin luvannut tytöille, että maistaisimme jokaisessa maassa kyseisen valtakunnan jäätelöä, mutta vasta Lyonissa pystyin lunastamaan lupaukseni. Parkkipaikkaa sai hakea tovin, mutta kaupungin keskusta oli kaunis 1800-luvun taloineen ja jalopuineen. Ilta hämärtyi, mutta oli edelleen hyvin lämmintä. Kaikki tapaamani ranskalaiset olivat erittäin ystävällisiä, ja apua suunnistukseen sai.

Velipoika lensi Lyonista kotimaahan, ja jatkoin tyttöjen kanssa kohti Espanjaa. Ajoimme mainiosta lautapelistä tutun Carcassonnen sivuitse. Tyttöjen kanssa otettiin bändivisaa, ja vihdoin alkoi Välimeri pilkottaa. Pyreneiden ylittäminen oli vaikuttava kokemus: maisemat sen kun vaan paranivat, mitä lähemmäksi Kataloniaa tultiin, ja rajan tuntumassa vuorten kauneus riipaisi runoilijapoikaa jostain syvältä pectoralisten alta. Ihmeekseni Volkkari selvisi nousuista, jyrkimmissä kohdissa joudun jurruttamaan jopa kolmosella. Ainut ongelma matkanteossa oli vuoristossa puhkuva tuuli, joka tarttui anopinarkkuun ja lootan muotoiseen kansanvaunuun. 

Gironassa lämmin tuuli heilutti pitkiä tukkia kuin Euroviisujen tuulikone konsanaan. Koukattiin pieneen kahvilaan maistamaan paikallista papumehua ja jätskejä. Uskollinen navigaattorimme ei tiennyt majapaikan osoitetta, joten kysyin laiskuuttani samaisen kuppilan myyjältä, sattuisiko hän tietämään, missä sijaitsee se ja se hotelli. Hetkeä myöhemmin huomasin puikkelehtivani limanvihreän Peugeotin perässä pitkin vuoristoista Gironaa. Kymmenen kilometriä paahdettuamme päädyimme näppärästi hotellille. Ennen tätä Katalonian rallia myyjä oli selvittänyt hotellin osoitetta netistä ja kilauttanut kaverille. Vielä on hyvyyttä mualimassa! Katalonialaiset olivat mehuissaan, kun heitä puhutteli katalonialaisiksi eikä espanjalaisiksi. Juttelimme muun muassa tulevista vaaleista.

Loppumatkasta tyttäret sanoivat, että matkustavat kesäkuussa Suomeen mieluummin autolla kuin lentokoneella. En siis ollut onnistunut pilaamaan reissua kireydelläni.

Seitsemäntenä matkapäivänä laskeuduimme Cocentainaan, joka sijaitsee laaksossa vuoriston ympäröimä. Vaimo, pojat, äitikulta, täti ja koko lähettitiimi (kolme perhettä) olivat pihalla vastassa. Tiimiläiset olivat laittaneet ruuan. Illemmalla kannoimme kamat autosta ja aloimme kasata vauvan sänkyä.

Ilta hämärtyi, lämmin tuuli heilutti pitkiä verhoja, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi keskiaikainen linna.