Tämä
vajaa vuosi Espanjassa on ollut kuin 362 päivää armeijan leivissä
(lukija voi tulkita “vajaa”- sanan haluamallaan tavalla).
Etukäteen yritin kuvitella, millaista kaikki tulisi olemaan ja
kuuntelin kokeneempien hurjia tarinoita yllättävän kovasta
kylmyydestä ja muista haasteista. Kaikki aiemmat mielikuvat ja
kertomukset jäivät kuitenkin anorektisen laihoiksi todellisuuden
rinnalla, kun pääsin kokemaan Rajajääkärikomppanian ja nyt
Cocentainan. Kaikki poikkesi totutusta.
Molemmat
projektit sisälsivät ihastumisvaiheen: täällä on siistiä,
haluan jäädä tänne! Täällä toimitaan aivan eri logiikan mukaan
kuin tavallisissa kuvioissa Suomessa! Minua pyydettiin jäämään
töihin molempiin – rajavartijaksi kouluttautumista en harkinnut
pätkääkään, sitä en kokenut omakseni, mutta Espanjaan
opettajaksi jäämistä pyörittelin mielessäni nelisen kuukautta.
Tein muun muassa massiivisen ristiintaulukoinnin vihkoon.
Seuraava
vaihe oli syyllisten etsintä: Kenen älynväläys tällainen vuosi
olikaan? Eihän tänne olisi ollut pakko tulla! Kaikki alkoi risoa,
kaikkein eniten ulkopuolisuuden tunne. Miksi en mennyt sivariksi
kirjastoon? Miksi en jäänyt opettajaksi Suomeen? Armeijassa
eksyilin Jaamankankaan ja Hiienvaaran metsissä, täällä harhailen
kaupungeissa, jotka ovat aivan liian isoja maalaispojalle. Normiarki
Suomessa alkoi näyttäytyä kulta-aikana: siellä saivat lapset
mennä vapaasti puistoon tai kavereiden luokse. Asiat sai hoidettua omalla äidinkielellä.
Vähitellen
arki alkoi kuitenkin rullata, ja asioista osasi nauttia: armeijassa
lomista ja treenaamisesta, täällä arkisista aterioista perheen
kanssa, vaunulenkeistä lähikortteleihin ja pallopeleistä
lähipuistossa. Armeijassa kirjoitin pinon päiväkirjoja, täällä nipun runoja ja laulunsanoja.
Nyt
kun vuosi on lopuillaan, sitä huomaa, että painoa on tullut
viitisen kiloa ja keskiraskas lähtöhaikeus valtaa alaa. Niin
armeijasta kuin täältäkin on löytynyt ihmisiä,
taistelutovereita, joiden kanssa voi, kun joskus jossakin tavataan,
virnistää koko naamallaan kuin sanoen: “Ketkään muut eivät
ymmärrä, mitä kaikkea sen vuoden aikana koettiin.” Sanoja ei
tarvita.
